Lajityypillinen vanhemmuus

Kirjoitin tämän tekstin alunperin kiintymysvanhemmuudesta, mutta muutaman vuoden hauduttuaan ajatukseni tavoittelemisen arvoisesta vanhemmuudesta on kypsynyt edelleen joksikin, mikä toki edelleeen sisältää kiintymysvanhemmuuden kokonaisuudessaan, mutta painottaa lisäksi ihmiselle lajityypillisen käyttäytymisen tukemista. Mainittakoon, että jalostuminen on tapahtunut olosuhteissa, joissa oma perheeni on kasvanut viisihenkiseksi. Matkan varrella perheemme vauvojen hoitaminen on muuttunut vain vähän, mutta muiden perheenjäsenten huomioimisesta on tullut yhä tärkeämpää ja suhtautumisesta itseen vanhempana armollisempaa. Onnellisuus painaa vaakakupissa nykyään paljon enemmän kuin täydellisyys.

Kiintymysvanhemmuus käsitteenä niputtaa ne vanhemmuuden toteuttamistavat, jotka pitävät vauvan fyysisesti vanhempiensa iholla. Tällaisia käytäntöjä ovat mm. vauvantahtinen imettäminen, perhepeti, lapsen kantaminen ja pissattaminen. Läheisyys auttaa näkemään lapsen tarpeet helpommin ja vastaamaan niihin nopeammin. Se tukee myös vahvan henkisen siteen ja luottamuksen muodostumista lapsen ja vanhemman välille ja kiintymysvanhemmat kokevat usein suurta onnea lähellä hoidetusta tyytyväisestä vauvastaan. Yksinkertaistetusti homma toimii siis niin, että kun annat vauvalle mitä hän elämänsä alussa tarvitsee, jäävät itkut kovin vähiin. Kaikki voittavat.

Tämän sinänsä yksinkertaisen ajatuksen sisäistäminen vaatii kuitenkin oman aikansa. Nykyään uusilla vanhemmilla ei välttämättä ole näköhavaintoja pienen vauvan hoidosta, joten monet vauva-arjen asiat täytyy erikseen opetella. Olisi hyvä, että jo opetteluvaiheessa uudella perheellä olisi tietoa myös ihmislajin biologialle perustuvista tavoista hoitaa vauvaa. Biologiaa on esimerkiksi se, että pieni vauva nukkuu kun liikutaan ja herää kun pysähdytään, koska esi-isämme olivat metsästäjä-keräilijöitä. Me olemme lyhyine imetysväleinemme jälkikasvua vauvavaiheessa mukana kantava laji. Ihmisvauvat hyötyvät kantamisen liikkeestä ja toisen ihmisen kehon läheisyydestä. Biologisesti on viisasta myös olla tekemättä tarpeita päälleen. Niin kuin jokainen vaippoja vaihtanut tietää, vauvat pissaavat usein vasta sitten, kun vaippa on saatu auki. Biologiamme selittää monta asiaa.

Vanhemmuuden alun opettelujakso vauvan kanssa on kuitenkin intensiivinen. Etenkin ensimmäisen lapsen kanssa iso osa ajasta menee sen päättämisen, miten mikäkin asia juuri meillä hoidetaan. Kaikki vanhemmiksi tulleet tietävät, että neuvojia on paitsi netti pullollaan ja usein omassa lähipiirissäkin enemmän kuin tarpeeksi. Mielipiteet vauvan hoidosta ja lasten kasvattamisesta vaihtelevat laidasta laitaan ja lajityypillisyys jää kulttuurissamme helposti jalkoihin yökitinöiden alkaessa. Miksi sen huomioimiseen edes pitäisi panostaa?

Lajityypillistä käyttäytymistä tukevista hoitotapoja pitäisi käyttää enemmän yksinkertaisesti sen takia, että on sekä helpointa että syvästi tyydyttävää olla sotimatta biologiaa vastaan. Vauvan imettäminen ja perhepeti tukevat vanhempien jaksamista. Imettävä äiti havahtuu helposti, mutta myös nukahtaa imettämisen alettua helposti uudelleen erittyvän oksitosiini-hormonin vaikutuksesta. Pissattaminen ehkäisee vauvan pidätysyrityksistä johtuvia itkuja (pienikin vauva siis osaa pidättää sekä virtsaa että ulosteita, tietenkin) ja kantaminen pitää lapsen lähellä, jolloin kaikkiin vauvan tarpeisiin on helppoa vastata nopeasti. Kiintymysvanhemmuuden keinot ovat alun opettelun jälkeen usein se kaikkein helpoin tapa olla vanhempi ja tapanani on tuoda näitä keinoja esiin keskusteluissa synnyttäjien kanssa. Jos asiat menevät enimmäkseen hyvin, selviää perhe alusta hyvinkin omillaan tai oman lähipiirin antamalla tuella niin, että vauva pysyy lähellä ja yhteys hyvänä. Voi olla, että väsymys painaa ajoittain, mutta siitä on sentään luvallista hiekkalaatikon laidalla valittaa.

Ja entä jos vauva onkin vaativa tai vaikkapa äidin toipuminen synnytyksestä on syystä tai toisesta hidasta? Äiti voi kokea vauvan hoidon raskaaksi ja työntää lasta kauemmaksi itsestään ja kehostaan, jolloin vauva alkaakin raivokkaasti vaatia sitä, mikä hänelle mielestään kuuluu ja äiti vuorostaan työntää lastaan yhä kauemmas. On kuitenkin ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä, että vauva hakee viime hädässä itkemällä turvaa ja lämpöä, ja mahdollisuutta imeä maitoa sekä ravinnoksi että lohduksi oman tarpeensa ja aikataulunsa mukaan. Tutkimusten mukaan afrikkalaiset vauvat itkevät länsimaalaisia vauvoja vähemmän, ja lähellä hoitaminen tai hoitamatta jättäminen selittää ilmiötä hyvin. Meillä kulttuuriset odotukset ovat niin vieraantuneita ihmisen lajityypillisestä käyttäytymisestä, ettei vauvan itkua aina edes koeta avunpyyntönä vaan jopa manipulointiyrityksenä. Itsen(p?)äisen kulttuurimme on myös vaikeata hyväksyä lapsen lähellä pitämistä avuksi ongelmiin. Auttajat ovat usein innokkaasti viemässä vauvaa pois äitinsä luota ‘jotta äiti saa levätä’, kun pidemmälle kantava keino saattaisi ollakin äidin hoitaminen hänen hoitaessaan vauvaansa. Valmiiksi pöytään (tai sänkyyn) tuotu hyvä ravinto ja riittävä lepo kaikelta muulta tulevat varmasti tarpeeseen ja samalla uusi äiti saa paremman mahdollisuuden onnistumisen kokemuksiin vanhempana.

Lajityypillinen vanhemmuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhempi aina ja ikuisesti hyppää tekemässä kaiken lapsen puolesta. Vauva tietenkin vähitellen kasvaa ja oppii tekemään asioita itse, jolloin on viisasta siirtyä sivuun ja antaa lapsen hoitaa asiat itse. Joustava palvelu elämän alussa kuitenkin mahdollistaa lapsen oma-aloitteisuutta myöhemmin. Kun jo vauvana saa kokemuksen siitä, että omat teot vaikuttavat ympäristöön ja omaan hyvinvointiin (= vauvan itkiessä joku tulee ja hoitaa ongelman pois), on helpompaa myöhemmin siirtyä itse oman elämänsä ohjaajaksi. Ihmislajin biologisiin tarpeisiin pohjautuva kiintymysvanhemmuus on oikein hyvä valinta tukemaan sekä lapsen kehitystä että vanhempien jaksamista nykypäivänkin perhe-elämän pyörteissä.