Istukkaa ikuistamassa

 

Kerroin kaveriporukalle, että teen doula-asiakkailleni istukkaprinttejä. Paikalla oli kourallinen naisihmisiä, jotkut itsekin synnyttäneitä. Kuvia katseltiin ja todettiin, että ’jos en tietäisi, mitä tuossa on väritetty, niin sanisin, että ihan kivoja.’ Mutta sitten, kun tiesi, niin printeistä tulikin ällöttäviä. Tiiättekö, verta ja kaikkea. Hui.

Ajatus Doulakan ensimmäisestä istukkailtapäivästä pulpahti aika lailla tyhjästä. Pyysin kätilö Ria Malvaa pitämään koulutusta, joka osoittautui ihan hittituotteeksi. Oli juttua istukan rakenteesta ja toiminnasta ja istukkaan liittyvistä traditioista eri kulttuureissa. Kiitos ennakkoluulottoman myönteisesti istukkataiteeseen suhtautuneeseen asiakkaani, meillä oli myös mahdollisuus kokeilla istukkaprintten tekemistä. Lootussyntymäkin mainittiin. Siinä istukka jätetään kiinni vauvaan, ja napanuora ja kaikki, ja sitten ne irtoavat kun irtoavat. Sitä ennen istukka voi asustella omassa pussissaan suolattuna ja öljyttynä, tai se voi olla vaan. Jälkimmäisessä tapauksessa se kuulemma alkaa haista aika nopeasti, ihme juttu.

Aluksi ajattelin, että onhan tää nyt vähän outoa. Sitten aloin kokeilla istukkaprinttien tekemistä ja nyt teen niitä asiakkailleni. Onhan ne mahtavia! Niiden muutamien tuntien aikana, kun muokkaan istukasta kuvan, tulee jokaisesta omanlaisensa, voimakas ja hieno. Prosessilla on myös oma ajallinen kaarensa. Ensin odotetaan että vauva syntyy, sitten odotetaan, että istukka syntyy. Sitten otan tai haen istukan synnytyksestä mukaani ja teen printin (tai no, yleensä useita, jotta se oikeasti paras päätyy asiakkaalle), odotan että se kuivuu, neuvottelen työn yksityiskohdat asiakkaan kanssa (väriä vai ei, ja kehys vai ei ja niin edelleen). Lopulta jonain kauniina (usein sunnuntai)aamupäivänä lopulta istun alas ja viimeistelen kuivumassa olleen työn. Uusia ideoita syntyy koko ajan: printeistä saa todella hienoja, kun uskaltaa kokeilla. Taidekaupan myyjä vaikutti vähän säikähtäneeltä, kun pyysin asiantuntija-apua verellä tehdyn printin pintalakkaamiseen (kaikissa printeissä ei suinkaan käytetä verta!) ja nimitti töitäni vaikuttavasti ’kokeelliseksi taiteeksi’. Perheen sisällä on syntynyt pientä keskustelua siitä, voiko istukan ja/tai keskeneräisten printtien kanssa samassa huoneessa ollessaan oleskella silleen rennosti ja normaalisti. Mutta ei sekään sunnuntaiaamuisin oikeasti mikään ongelma ole.

Kun nyt ajattelen istukkaprinttien ja niiden tekemisen merkitystä, tulee mieleeni artikkeli (1), jossa oli tutkittu erilaisia istukkatraditioita. Sen mukaan ’istukalla on joillekin synnyttäjille erityinen henkinen tarkoitus ilmentäen sidettä naisen ja lapsen välillä ja muutosta raskaudessa ja synnytyksessä.’ Printti on pysyvä jälki jostain, mikä hetken aikaa on äidin ja vauvan yhteistä ja vielä pienemmän hetken ylipäätään ollenkaan nähtävissä. Istukka muotoutuu printissä usein puuksi: se on elämän välittäjä, jonkinlainen rakkauden hyvin fyysinen ilmentymä. Muuntaja, joka tulkitsee äitiä vauvaksi ja toisin päin.

Kyllä sen dokumentointiin yksi istukkaprinttejä tekevä doula tarvitaan.

Burns, E.: More than clinical waste? Placenta rituals among Australian home-birthing women. 2014. J Perinat Educ. 23(1):41-9. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/24453467. Luettu 16.2.18